Maratonhuoltajan päivä

Maratonpäivän aamulla kello soi ennen kuutta. Aamiaisen jälkeen kävin saattamassa juoksijan lähtöpaikalle alemmas laaksoon St. Niklaukseen. Sääennuste lupasi aurinkoa ja lämpöä koko päiväksi, mutta aamulla onneksi oli edes vähän viileämpää vielä.

Palasin samalla junalla takaisin Zermattiin ja seurasin kärjen saapumista puolimatkaan. Puolimatkassa nousua oli kertynyt 600 metriä. Reitti kulki keskustan kävelykatua pitkin.

 Suomi-paitainen juoksija saapui puolimatkaan vielä iloisesti virnistellen.

Keskustasta suuntasin Sunneggalle, jonne pääsee vuoren sisällä menevällä junalla. Samaan junaan änkesi puolikas South Dakotan yliopisto. En etukäteen tiennyt, että juna kulkee vuoren sisällä koko matkan, mikä oli ihan hyvä koska en tykkää niistä sitten yhtään. Kyyti kesti onneksi vain 5-6 minuuttia, toisin kuin Samulin kapuaminen keskustan 21 kilometristä Sunneggan 32 kilometriin yli 2200 metrin korkeuteen.

Maratonin juomapiste Sunneggalla. Vähän on eri maisemat kuin Helsinki City Marathonilla.

Koska juomapaikan maisema ei ollut hienoin tarjolla ollut etsin vähän paremman paikan lähistöltä 32 km kyltin tienoilta ja söin eväät siinä. Useampikin juoksija kaivoi kännykkää tai kameraa siihen kohtaan saapuessaan ja yhdeltä naiselta kysyinkin, haluaisiko hän että otan kuvan hänestä ja Matterhornista. Kaupat tuli. Harvalla siinä kohtaa oli sekunneista kyse.

Samulikin saapui paikalle, tässä vaiheessa jo kohtuullisen suorin jaloin.

Reitti kulki järven vasemmalta puolelta alamäkeen, tosin vain hetken.

Tässä kohtaa päivystäessä meinasin ruveta maratonin vapaaehtoiseksi järjestysmieheksi. Junalla ahterinsa vuorelle raahanneet turistit kävelivät samaa polkua, maratoonareita väistämättä. Ei sitten tullut mieleen, että kun toiset ovat hinanneet ruhonsa juoksujalkaa yli tuhat korkeuserometriä ylemmäs ja 32 km kauemmas, että voisi itse kulkea hieman sivummalla ja päästää nämä juoksijat kulkemaan valitsemaansa linjaa. Koska oli kuitenkin kiire naapurivuorelle jatkamaan kisan seurantaa tämäkin jäi vain ajatukseksi.

Suorin reitti naapurivuorelle oli tietenkin alas laaksoon ja toista reunaa ylös. Sinne siis, ja ihanneajan reilu alitus mielessä kun kyltti väitti matkan kestävän 1.25 h. Meniköhän siinä kolmea varttiakaan kun olin perillä, enempää ei pumppu hakannut verta elimistön käyttöön. Muutamalle valokuvalle toki oli aikaa matkan varrella.

Sitten tupsahdin pyytämättä ja yllätyksenä suoraan maratonreitille 38 kilometrin kohtaan ja jatkoin sitä Riffelapille, juoksijoille tilaa antaen. Takaa ei tosin kovin moni ohi tullut, vaan ennemminkin kävelin samaa vauhtia muiden mukana.

Riffelalpin juna-asemalla n. 38,5 kilometrin kohdalla juna meni juuri nenän edestä ja jäin odottamaan seuraavaa + katsomaan josko Samuli ehtisi tulla ennen sitä. Näin myös kävi.

Siitä sitten itse hyppäsin maalialueelle Riffelbergiin menevään junaan pällistelemään maratontunnelmaa.

42 kilometrin ja 195 metrin + 1900 korkeuserometrin jälkeinen maaliintulo ajassa 6.43.

Tätä paitaa kuulemma pidetään kuukausi ja mitali tulee telkkarin päälle.

Huoltajan homma oli helppo. Piti vain siirtyä paikasta toiseen oikeaan aikaan. Suosittu artikkeli oli hikipyyhe. Huoltaja saattoi käräyttää päänahkansa auringonpaahteessa, muuten selvittiin ilman suurempia vammoja.

Ruoan jälkeen kylässä pistäydyimme kuuntelemassa vielä alppihumppaa tapahtumateltassa. Ja kuulemma 2015 tullaan uudelleen.