Maanantaina oli reissun viimeisen vaelluspäivän vuoro. Aamiaisella en ollut vielä ihan varma, mihin jalat pystyvät kun herätessä tuntui, että reidet on hieman väsyneet. Tätä hotellia pitää pariskunta ja juttelin aamiaisella miehen kanssa, hän halusi tietää minnepäin olen tänään menossa koska olen yksin reissussa. Suunnitelmat alkoivat siinä muotoutua ja tuli harjoiteltua saksaakin samalla. Päätin haastaa reidet ja kävellä Seducker Hochalmille, jonne opasteiden mukaan olisi nelisen tuntia Mildersistä. Seducker Hochalm sijaitsee Oberbergtalissa, 2249 metrin korkeudella yhden Stubaier Höhenwegin päiväetapin puolivälissä.
Alkumatka kulki laakson pohjaa pitkin, sitten vaellusreitti nousi hieman laaksonpohjan yläpuolelle. Maisema oli ihanan vehreä ja aiemmista reiteistä poikkeava:
Seducker Hochalmille vievä reitti lähti melko jyrkästi ylämäkeen, mutta kulki edelleen laidunten poikki. Kaupunkilaisena ujostelin edelleen lehmiä, koska en vieläkään ollut muistanut googlettaa ovatko ne vaaraksi vaeltajille vai ei. Yksi lehmä ehti lipaisemaan käsivarren märäksi. Toinen taas halusi ehdottomasti maistaa miltä Adidaksen katkolahjehousujen lahje maistuu. Kyseinen yksilö alla olevassa kuvassa n. sekunti ennen kuin lahje oli sen suussa:
Tilanteesta selvittiin kostealla lahkeella. Kävelin vähän matkaa ylöspäin, kun samainen lehmä lähti juosten perään. Totesin, että on se hyväkuntoinen ja ketterä otus enkä varmasti pääsisi juosten karkuun. Kiinnostus loppui kuitenkin ennen kuin lehmä sai mut kiinni.
Alkumatkasta nousu oli jyrkkää, mutta miellyttävää metsän keskellä kulkevaa polkua. Maisematkin olivat näkyvillä:
Sitten maisema meni pilveen ja kamera taskuun. Kuljin hiki päässä ja paita märkänä ylös ilman mitään havaintoa siitä onko matkaa jäljellä paljon vai vähän, koska laaksoa ei näkynyt eikä myöskään ylempänä näkynytkään mitään. Yhtäkkiä näkyviin ilmestyi pilven keskellä salossa liehuva lippu, joka siis tarkoittaa että kyseinen paikka on auki. Kohta olinkin Seducker Hochalmin pihalla näitten kavereitten seurana:
Kaikkiaan matka Mildersistä kesti 2,5 tuntia, kilometreinä kympin luokkaa ja kokonaisnousu 1250 metriä. Tuhdista aamiaisesta huolimatta alkoi olla nälkä, joten eikun sisään:
Paikka oli aivan ihana! Eteisessä oli muitten vaeltajien rinkkoja, olivat selvästikin matkavaelluksella rinkkojen koosta päätellen. Pieni puinen ovi johti tupaan, joka oli kooltaan ehkä 5*4 metriä, toisella pitkällä seinällä oli kaksi ikkunaa ylärinteeseen ja kaksi pöytää penkkeineen ja tuoleineen, toisella seinällä taas avokeittiö ja ikkuna näkymällä alas laaksoon. Friedel-niminen setä, kuten hotellin pitäjä tiesi kertoa, kokkasi muille paikalla oleville ruokaa. Istuin toiseen pöytään erään perheen kanssa ja tilasin sitä mitä oli tarjolla, juomaksi Radlerin joka on paikallista limua, ja ruoaksi munakkaan, jossa oli lisukkeena speckiä, paikallista ilmakuivattua kinkkua tai jotain siihen suuntaan. Oli sairaan hyvää! Nälkäisenä otin vielä keitonkin, jossa oli spagettia ja speckiä. Perheiden lähdettyä paikalle saapui pari äijää, jotka istuivat samaan pöytään mun kanssa. Siihen ei ole juuri kotimaassa tottunut, koska suomalaisethan istuvat mahdollisimman kauas toisistaan. Myös Friedelin kanssa tuli puhuttua saksaa ja kahdesta ruoasta + limusta köyhdyin 14,50 €. Aika vähän ottaen huomioon, että lyhin reitti paikkaan on 3,4 km pitkä vaelluspolku 800 nousumetrillä. Eikä siellä ollut sähköäkään. Jonkinlainen hissivekotin tavaroiden kuljettamista varten kulki 800 metriä alempana kulkevalle tielle, mutta päättelin näppärästi että Friedelin täytyy asua sen möksän yläkerrassa koska kukaan ei kulje sitä hemmetin matkaa edestakaisin päivittäin tai edes viikottain. Kaikkiaan sähköttömyyden, syrjäisen sijainnin ja Friedelin lämminhenkisyyden ja ystävällisyyden ansiosta kokemus oli todella mieleenpainuva ja ikään kuin aikakone jonnekin menneeseen aikaan. Olin niin uppoutunut tunnelmaan, etten edes muistanut valokuvauskojeen olemassaoloa, joten kuvamateriaalia paikasta ei valitettavasti ole.
Lounastauon aikana sää oli parantunut hieman ja laakso oli ilmestynyt jälleen näkyviin. Tässä meitsi valmiina kapuamaan alas samaa reittiä, vaihteeksi maisemia ihaillen:
Oli paljon kivempaa kävellä alas, kun näki laaksonkin:
Paikka paikoin polku oli varsin kapea, kuten hyvin monet polut vuorilla, hyvin siihen kaksi kenkää mahtui rinnakkain tarvittaessa:
Energiaa oli jäljellä vaikka millä mitalla tuhdin lounaan jälkeen, joten laaksonpohjalla otin jälleen suunnan ylöspäin, tällä kertaa vastapäiselle vuorelle. Kävelin kuitenkin metsäautotietä pitkin melkein koko matkan Brandstattalmille. Paikka näytti hieman lohduttomalta sateessa:
Sisällä oli kuitenkin ihanan lämmin ja päätin, että on jälkiruoan aika. Tilasin sokkona apfel-mohn-kuchen, joka oli tosi hyvää. Googletin jälkikäteen, että kyseessä on jonkinlainen omena-unikkoleivonnainen.
Vesisateen takia päätin kävellä suorinta reittiä takaisin Mildersiin. Se kulki mm. heinäpeltojen ja metsän kautta:
Milders ei ole kovin iso kylä ja se oikeastaan onkin osa Neustiftiä, vähän niin kuin lähiö:
Koko reissuun meni 7,5 tuntia ja taukoja oli kaksi. Ihan mahtava päivä, pieni sadekaan ei haitannut kun se tuli vasta loppumatkasta. Tältä erää vaellukset olivat siinä, mutta kipinä on syttynyt. Matkan varrella törmäsin tällaiseen tekstiin eräällä taululla ja se kiteyttäköön tämän reissun antia:
Auf die Berge musst du steigen,
wird dir weh im dunklen Tal,
auf den Bergen kommt zum Schweigen
was dir Sorgen macht und Qual.
*********************************
Menschen, die auf Berge wandern,
knüpft ein unsichtbares Band
und man fühlt sich mit den Andern
im Herzensinne nah verwandt.
*********************************
Menschen, die die Berge lieben,
widerspiegeln Sonnenlicht!
Andere, die im Tal geblieben,
verstehen ihre Sprache nicht.
