Rastiviikon loppu

Lauantaina ohjelmassa oli rastiviikon viimeinen kisa Sunnegalla 2288 metrin korkeudessa. Sinne mennään inhottavalla vuoren sisässä kulkevalla junalla, mutta matka onneksi kestää vain 6 minuuttia.

Lähtöön jatkettiin matkaa gondolihissillä yli 2700 m korkeuteen. Sieltä sitten lasketeltiin rinnettä alas rasteja etsien. Sumuinen sää toi matkantekoon oman mausteensa ja koko ajan jyrkkenevä rinne tuntui aika hurjalta.

Melkein 60 käyrää (käyräväli 5 m) menikin ihan sujuvasti alas, mutta sitten tukijalka piti liiankin tiukasti kiinni rinteessä kun toinen jalka lipesi, ja tukijalan polvi vääntyi. Turvalleenhan siinä meni ruohikossa. Takaa kuului heti selvällä suomen kielellä "Et kai loukannut?" ja mutisin jotain polven vääntymisestä, mutta että eiköhän se siitä. Polvi kesti kävelyä ihan hyvin, joten päätin käydä loputkin rastit kun maaliin olisi suorinta tietäkin ollut melkein saman verran matkaa.

Maalissa piipahdin ensiaputeltalla, koska polvi tuntui kipeältä. Vieressä erään suomalaisen sormi sojotti hyvinkin jännään suuntaan. Joku junnusuunnistaja hoiperteli tajunnan rajamailla ja toisen jalka ei kestänyt varaamista ollenkaan. Kiireettömänä asiakkaana pääsin näiden jälkeen vuoroon ja lääkäri arveli polvea väänneltyään, että sivusiteen venähdys kyseessä. Suhteellisen samalta se tuntuukin, kuin 2010 joulun alla Mayrhofenissa loukkaamani polvi. Toivottavasti kuitenkin lievempänä versiona tällä kertaa.

Rastiviikko siis päättyi hyväksyttyyn suoritukseen, mutta harmilliseen loukkaantumiseen. Olimme flunssan takia päättäneet viettää ylimääräisen yön Zermattissa ja vain yhden yön Bernissä, jotta tänään olisi päässyt patikoimaan, mutta ei tällä polvella ollut mitään asiaa siihen hommaan. Kylällä hengailu sai siis jatkoa. Samuli tosin sekä aloitti, että ehkä myös lopetti alppipyöräilyuransa viikonlopun aikana.

 















Sunnuntain kohokohdiksi jäivät aurinkoinen sää, kukkapata ja sveitsiläinen rösti lähiravintolassa.

Lauantaina söin varmaan tähänastisen elämäni kalleimman pizzan, 23 €. Olihan se hyvää, mutta kyllä muutaman kerran on miettinyt montako ateriaa Tirolissa söisi samalla rahalla. Wiener Schnitzel maksaa täällä joka paikassa n. 24 €.

Olin rastiviikon ekassa kisassa eli sprintissä täysin terve, tokassa kisassa flunssa teki jo tuloaan. Kolmas ja neljäs kisa jäivät väliin. Viidennen ja kuudennen kävelin läpi ja siinä viimeisessä paukahti vielä polvi. Ei ihan sellainen reissu kuin etukäteen kuvittelin, mutta silti suunnistuskokemuksena joka frangin arvoinen.

Huomenna vietämme kaupunkilomaa Bernissä ja tiistaina erilainen alppireissu päättyy.

Trockener Steg - die Eisige

Alkuviikosta kolmannen ja viidennen kisan paikat vaihdettiin päittäin sään takia. Ehkäpä se oli minun onneni, koska flunssan takia jäi väliin kaksi kisaa, mutta tänä aamuna tuntui paremmalta ja päätin lähteä kävelemään rastiviikon korkeimmalla järjestetyn kisan, jota myös viikon kohokohdaksi mainostettiin.

Kilpailukeskus oli Trockener Stegillä reilun 2900 metrin korkeudessa. Sääkin näytti parhaat puolensa viikon kohokohdassa.

Lähtö oli ihan kilpailukeskuksen vieressä.

Valmiina lähtöön

Ja sitten mentiin. Vielä toipilaana päätin kävellä koko kisan läpi.

Rastit löytyivät aluksi ihan hyvin kävelyvauhdissa. Ja ne maisemat!

Välillä piti vähän kiivetä.

Eka puolisko radasta meni aika hyvin.

Sitten jatkettiin kohti Matterhornia.

Kymppirastia etsiessä tuli sahattua rinteitä ihan urakalla. Rastin koodilla 124 löysin sen sijaan ainakin kolme kertaa ennen omaani.

Loppurata kympin jälkeen meni taas hyvin mutta toki hitaasti. Loppuaika oli alle kaksi tuntia ja sijoitus sarjassa tokavika, joku siis viipyi vieläkin pidempään.

Maali näkyy jo

Suunnistuskokemus oli sanoinkuvaamattoman hieno. Ei tällaiseen maastoon pääse kisaamaan montaa kertaa elämässään, joten kannatti lähteä vaikka sitten kävellen aurinkolasit päässä ja kamera mukana.

Ja nälkähän siitä tuli :)

Kesäflunssa alppikylässä

Alppikylät ovat terveiden, urheilullisten ihmisten paikkoja. Flunssapotilaille ne eivät sovi, ainakaan sellaisille, jotka mieluummin suunnistaisivat tai patikoisivat kuin hengailisivat hotellissa ja kylässä kurkkukivun häipymistä odotellen.

Rastiviikon kolmas kisa jäi väliin ja välipäivälle suunniteltu patikointireissu myöskin. Kaksi päivää on siis mennyt hotellilla leväten ja kevyesti kylillä kuljeskellen.

Matterhornin ensivalloituksesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 150 vuotta ja sitä tullaan juhlistamaan Zermattissa. Seitsemän hengen seurueesta, joka vuonna 1865 huipulle nousi, kuoli neljä alaspäin tullessa köyden katkettua. Ainakin kahden (isä ja poika) hauta/muistomerkki on Zermattin kirkon pihalla. 

Kukkia ja eläimiä voi ihailla kylilläkin.

Zermattin "Schwarzhalszieget" kävelevät päivittäin kylän läpi. Vuohirotu on yksi vanhimpia maailmassa ja valtaosa niistä elää täällä Valaisin kantonissa.

Tänään aamu valkeni taas kauniina ja saimme nautiskella auringonpaisteesta sateisen keskiviikon jälkeen.

Jos ei voi patikoida, niin siirrytään sitten teorian puolelle.

Olipahan kerrankin aikaa ihailla kunnankirjastoa ja pilvien liikettä taivaalla.

Huomenna olisi jo kiva päästä tositoimiin, mutta sen ratkaisee olotila aamulla.

Ai että!

Sunnuntain sprintin kilpailukeskus ja maali olivat ihan Zermattin keskustassa.

Lähtö näkyi melkein hotellihuoneestamme, se oli vastapäisessä rinteessä.

Pientä kisajännitystä kyllä oli ilmassa ennen starttia.

Kun sain kartan käteen niin ei tarvinnut kuin raahata ruhonsa K-pisteelle ja jo sillä matkalla nuorten miesten selät katosivat näkyvistä. Mutta eihän lomalla pidä kiire ollakaan.

Muutaman rastivälin jälkeen aloin saada ideasta kiinni ja homma muuttui hauskaksi. Mahtoi olla lajista tietämättömälle mielenkiintoinen näky, kun suunnistajia säntäilee kylän keskustassa joka kujalta toiselle, rappusia ylösalas ja puistojen poikki. 4600 suunnistajaa Zermattin kokoiseen kylään on kuitenkin aika paljon. Rasti voi olla vaikka autottoman kylän bussipysäkki.

Maalissa hymyilytti muutamista virheistä ja sateesta huolimatta, ja sehän on tärkeintä.

Lyhyestäkin kisasta tulee tietenkin nälkä. Lounaaksi pinaatti-juusto-crepes 11 €.

Illalla kantarellirisotto ja salaattibuffa 21 €.

Huoltajalle rösti n. 20 €. Annoksen kuvailuun voisi käyttää blogituttavien alppimatkoillaan käyttämää termiä Sydänliiton suosittelema. Tai huoltajan itsensä termiä "kuula vatsaan".

Maanantaiksi oli vuorossa ihan oikeaa suunnistusta ja sääennuste lupaili sadetta koko päiväksi. Siksi aamulla olikin melkoinen yllätys, kun maisema näkyi verhojen raosta.

















Kilpailukeskus oli Schwarzseellä 2583 metrissä, lähtö ja maali siitä kilometrin päässä hieman alempana. Menomatkalla hiihtohississä näkyvyys oli hyvä, kilpailukeskukseen saapuessa pilviä alkoi jo kertyä ja hetkeä myöhemmin pilvet peittivät maiseman ja kuuluttaja yritti selittää, että alempana lähdössä on kyllä parempi näkyvyys.

Varusteita pukiessa huomasin, että nastareitten pohjalliset ovat pesun jäljiltä kotona. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, mutta pysyivät ne jalassa ilman pohjallisiakin. Myöhemmin kävi kyllä ilmi, että nastojen paikan tuntee muutaman kilometrin päästä jalkapohjissaan, joten kyllä ne pohjalliset olisi ollut kiva ottaa mukaan. Onneksi mukana on myös saman merkkiset maastojuoksukengät, joiden pohjalliset toivottavasti sopivat nastareihin.

Kompassin kuplakin oli tullut takaisin hetken poissa oltuaan.

Pakolliset varusteet sentään olivat mukana kuten pilli, jota ilman ei saa lähteä.

Lähdössä meinasi tulla kiire, kun vessahätä yllätti matkalla ja muutamiin toi-toihin oli hirveän pitkä jono. Kaksi minuuttia jäi aikaa hankkiutua eroon takista ennen omaa esilähtöä, mutta sehän riitti.

Kisa meni ihan kivasti. Näkyvyys parani heti alkumatkasta. Alussa oli hieman hankalaa kun tuntui, etten ymmärrä yhtään mikä on kumpare, jyrkänne, kivi tai miten pitäisi suunnistaa, jotta löytää avoimella alueella oikeaan suuntaan. Vähitellen sain juonenpäästä kiinni, mutta parit pummit tuli normaaliin tapaan tehtyä. Avoimella rinteellä oli hauska katsella kun tuhannet suunnistajat juoksivat eestaas.

Päivän urheilusuoritus ei loppunut maaliin, vaan samoilla jaloilla piti raahautua ylämäkeen takaisin kilpailukeskukseen. Vesisateessa.

Vaatteiden vaihdon jälkeen oli hyvä lähteä loppuverryttelyksi jalan kohti kylää sadekamppeet päällä ja hanskat kädessä. Toiset kävellen ja toiset alppikaurismaisesti loikkien. 1.20 h meni aikaa loppuverryttelyyn melkein kilometrin verran korkeuserometrejä alas.

Matkalla pysähdyimme ravintolaan syömään kevyen lounaan.

Lopuksi janon sammutus ja ohikulkevien ihmisten pällistelyä Brown Cow Pubissa :)

Erilaisella alppilomalla on nyt kaksi hienoa suunnistuspäivää takana. Saa nähdä montako on edessä, koska nyt näyttäisi iskeneen kesäflunssa.