Zillergrundin perukoilla

Tänään tapahtui se ihme, että aamulla näkyi kaistale sinistä taivasta! Sen kunniaksi päätin istua tunnin bussissa. Lähivuorten rinteitä on sateisina päivinä koluttu, joten nyt lähdin kauemmaksi Zillergrund-laakson perukoille. Siellä sijaitsee iso tekojärvi, jota varten on rakennettu jättimäinen pato. Tässä padolle on vielä matkaa, mutta sen massiivisuuden varmasti huomaa siitä huolimatta:



Kai ne tietää, ettei se pato vuoda. Vettä tekojärvessä on kuulemma 86,7 miljoonaa kuutiometriä. Vaikea suhteuttaa sitä mihinkään, mutta näppituntumalta sanoisin, että se on aika paljon vettä. Tekojärvestä vettä päästetään alempana laaksossa sijaitsevaan voimalaan. Mikäs siinä on päästellessä, kun vuorilta tulee lukuisten vesiputousten mukana koko ajan lisää vettä.



Padolle oli bussipysäkiltä tullut nousua 400 m, mutta jäljellä oli vielä 500 metriä Plauener Hüttelle, jossa ajattelin syödä lounaan. Hütte näkyi jo pitkälle (klikkaa kuvaa isommaksi jos et usko):




Polku oli paikoin erittäin kivikkoinen, mutta hyvin merkitty. Porukkaakin riitti, vaikka onnistuin kuvat ilman muita ihmisiä ottamaankin.

Taustalla näkyy yli kolmetonnisia huippuja ja jäätikkö. Tai näkyisi, mutta jostain niitä pilviä tuli aina vaan vaikka aurinkokin paistoi pitkiä pätkiä:

Maisemat oli kyllä parhaat tähän asti, johtuisikohan siitä että ne olivat ensimmäistä kertaa kunnolla näkyvissä ja että olin ensimmäistä kertaa yli 2000 metrin korkeudessa.

Kaikkiaan pari tuntia piti taas pistellä ylämäkeen, ennen kuin hütte ilmestyi nenän eteen. Plauener Hütte sijaitsee 2363 metrin korkeudessa:

Tilasin käsespätzlen, joka oli niin hillittömän iso, etten jaksanut syödä kuin puolet. Se on aikamoinen ihme, koska jätän ruokaa lautaselle ehkä kaksi kertaa vuodessa. Vieressä istunut nainen kauhisteli mun annoskokoa, kunnes sai oman lautasen kokoisen Wienerschnitzelinsä eteensä. Eikä ollut muuten pienet lautaset.

Hyvin tankanneena jaksoin pysäyttää ylämäkeen kiivenneen herrasmiehen kuvaa ottamaan. Ilmeisesti suuri annos siirtyi saman tien vyötärölle tai sitten mun kamera lisää kymmenen kiloa:

Kyllä tekojärvikin näyttää ihan hyvältä sopivaan taustaan istutettuna:

Liikuntaa tuli tänään kaikkiaan viitisen tuntia, kun kävelin hieman alemmas laaksoon ennen bussiin hyppäämistä kuin mistä olin lähtenyt liikkeelle. Huoneeseen palatessa tulikin ylläri, kun avain ei kääntynyt lukossa yhtään mihinkään. Useita kertoja kokeilin, kävin jopa ostamassa suklaata henkisen hädän lievittämiseen ennen uusintayritystä, mutta mitään ei tapahtunut. Isäntäväkeä ei näkynyt missään, eikä kukaan avannut ovea kun soittelin talon privaattiosion ovikelloa. Ei muuta kuin puhelu talon numeroon ja sehän kääntyikin kännykkään. Saksantaidot loppui siinä kohtaa kun olisi pitänyt kuvailla miksi ovi ei aukea. Herra sanoi kuitenkin olevansa puolessa tunnissa takaisin kotona ja niinpä 20 minuuttia myöhemmin hän avasi oveni ensi yrittämällä. Lupasi huomenna öljytä lukon kuitenkin.

Täysi työpäivä

Aamu valkeni jälleen pilvisenä, mutta tällä kertaa näkyvyydeltään kohtalaisena. Niinpä tein ihan täyden työpäivän patikoimalla Mayrhofenista Brandbergin kautta Brandberger Kolmhausille, sieltä Kothahorn Almille ja Hollenzin kautta takaisin Mayrhofeniin.

Brandbergin kirkon takana häämöttää Brandberg Kolmin 2700 metriä korkea huippu:

Kolmhaus sentään sijaitsee vain 1845 metrin korkeudessa, mutta sinnekin sai reilut 2,5 tuntia punnertaa ylämäkeä. Perillä taivas oli mennyt lähtöhetkeä enemmän pilveen, joten voin vain arvailla miltä tämä Kolmhausin terassilta otettu kuva näyttäisi kirkkaalla säällä:

Lounaaksi nautin höyryävän kuuman gulassikeiton. Olin ainoa asiakaskin pitkään, nousussa ohittamani pariskunta tuli vasta kun keitto oli jo syöty. Hütte-emäntä päivitteli säätä, kun pilvet peittivät vähän väliä näkyvyyden kokonaan.

Bongailin matkalla monessa paikassa kantarelleja. Ihan oikeita normaalikokoisia kantarelleja en ole nähnyt yhtään, vaan kaikki ovat tällaisia sormenpään kokoisia:

Paikalliset kuitenkin poimivat niitä ihan innoissaan tuon kokoisina. Pari päivää sitten Ahornilla joku nuori mies pöllähti pusikosta vaelluspolulle ja esitteli innoissaan pussiaan, jossa oli ehkä litran verran noita minikantarelleja. Ja sitä varten pitää kiivetä 1500 metriin. Hulluja nuo tirolilaiset...

Matkalla Kothahorn Almille pilvet kiipesivät ylämäkeen vauhdilla heinäpellon poikki:

Almilla paistoi hetken aurinkokin, mutta tuuli oli sen verran viileä, että pakenin sisätiloihin.

Mieli teki jotain makeaa ja ainoa vaihtoehto oli Kaiserschmarrn, jota en koskaan ennen ollut kokeillutkaan, mutta tiesin annoksen varsin isoksi. Tarjoilijan kehuttua sitä päätin sitten ottaa annoksen, että jaksan lampsia pari tuntia alamäkeä kotiin asti.

Paluumatkalla en kuvia ottanut. Reitti oli muuten suht tylsä, mutta meni ehkä kilometrin korkeudessa maatalon pihan ja pellon poikki ihan kylttien opastamana. Koko perhe oli heinätöissä, isä ja toinen pojista teroittivat viikatteitaan pellolla ja toinen pojista ajeli jollain ruohonleikkurilla tasaisemmista kohdista. Suomessa en olisi uskaltanut kulkea polkua, mutta täällä kuljin reippaasti polkua pitkin viikatemiehiä mennessä moikkaillen. Kuvaa en sentään rohjennut ottaa.

Sadetta ja Straßenfest

Tänään oli huonompi sää kuin eilen, mutta mitäs sitä huoneessa lomaansa lusimaan kun uloskin voi mennä. Sadevermeet päälle ja suunta kohti Finkenbergiä, joka sijaitsee pari sataa metriä Mayrhofenia Tuxin laaksoon suuntaan. Kylän keskustassa on tietenkin kirkko:

Sade ei niin runsasta ollut etteikö pikkasen olisi mieli tehnyt ylämäkeenkin kävellä, joten suunta ylös kohti Asteggin ylänköä ja samannimistä Gasthofia, jossa nautin lounaaksi reissun ensimmäisen käsespätzlen. Oli muuten harvinaisen täyttävää, kuten vain makaroni ja juusto voi olla:

Ikkunasta oli teoriassa ollut hulppea näkymä Mayrhofeniin, mutta tänään sieltä näkyi vain terassille asti:

Asteggilta matka jatkui kohti Mayrhofenia metsän halki. Sääennusteen mukaisesti aurinkokin pilkahti hetkeksi näkyviin ja heti piti räppästä polusta kuva kun näkyvyys oli vähän parempi:

Iltapäiväkahville lompsin Zimmerebenille, joka sijaitsee 200 metriä Mayrhofenia korkeammalla:

Sieltä aukesi näkymä myös toiseen suuntaan Zillertalin laaksoa:

Perjantai-illan ohjelmassa oli lisäksi "katujuhlat". Iltapäivällä kylällä kävi jo kuhina, kun olutkojuja, pöytiä ja esiintymislavoja bändeille laitettiin kasaan. Oman majapaikan viereenkin tuli pöytä ja katos poikineen:

Itävallassa lapset opetetaan vissiin nuoresta pitäen kiipeilemään:

Tyypit paisto lettuja, harmillisesti olin juuri vieraillut konditoriassa tuntia aiemmin eikä vatsa vetänyt:

Käveltyäni koko pääkadun päästä päähän totesin suosikkibändini olevan kotikulmalla soittanut "Die drei Zillertaler" eli Z3:

Myöhemmin illalla tunnelma alkoi muistuttaa rennon letkeää after skitä. Päätin kuitenkin lähteä pois, koska jatkuva sade oli jo kastellut toisen lahkeen litimäräksi kun tilaa varjojen alla ei ollut ihan kaikille. Lisäksi lauantaiksi on luvattu hyvää säätä ainakin aamuksi.

Ahornilla pilvien seassa

Sää näytti tänä aamuna hieman huonolta, kuten ennusteen mukaan pitikin. Kävin ostamassa lukemista kirjakaupasta ja kun kadulla liikkui ihmisiä täysissä vaellusvetimissä päätin lähteä liikenteeseen ja kääntyä sitten takaisin, jos vettä alkaa tulla liikaa. Pilvet roikkuivat varsin alhaalla kun tein lähtöä:

Päätin nousta Alpenroselle 1398 metriin. Reitti kulki jylhässä kuusikossa, välillä näkyi sentään aukeampaakin maisemaa:

Alpenroselle meni majapaikastani suunnilleen puolitoista tuntia. Hütte-emäntä tervehti jo ikkunasta, joten pakkohan se oli mennä kahvitauolle miettimään jatkosuunnitelmia. Ihan mukavan näköinen paikka:

Tarkoitus oli ottaa vain kahvi ja vettä, mutta hütte-emäntä ylipuhui ottamaan myös kookosleivonnaisen. Ylipuhuminen tapahtui suunnilleen näin: Hütte-emäntä: "ottaisitko jotain kahvin kans.." minä: "JOO!"

Nousussa ohittamani saksalaispariskuntakin tuli tauolle ja herra ystävällisesti otti kuvan:

Samainen herra tiedusteli mihin olen menossa ja sitähän en tiennyt, mutta kopioin heidän suunnitelmansa eli jatkoin tauon jälkeen matkaa ylöspäin Ahornhüttelle, joka sijaitsee 1965 metrin korkeudessa. Sielläkin tuli viime joulukuussa käytyä lounaalla, joten tuttu paikka oli kyseessä. Talvella sinne tosin mentiin Ahornbahnilla ja nyt jalkalihaksilla.

Hieman Alpenrosesta ylemmäs pilvisyys lisääntyi niin, että kuvia ei juurikaan tullut otettua, koska niissä ei näkynyt mitään. Näkymät olivat lähinnä tällaiset:

Näin niin muoviselta näyttävän liskon, että oli pakko tömistellä vähän, jotta sain sen liikkeelle ja todistettua eläväksi. Se liikkuikin yhtä kankeasti kuin minä huomenaamulla.

Ahornhütten lounaan jälkeen päätin samaan hintaan jolkotella takaisin alas Mayrhofeniin, vaikka reitti vaikuttikin olevan hieman tylsä autotietä pitkin enimmäkseen menevä. Yksitoikkoisen jolkottelun katkaisi vain iltapäiväkahvi Wiesenhofissa n. 400 m Mayrhofenia korkeammalla:

Kokonaisuudessaan kävelin tänään majapaikasta ylös Ahornhüttelle kolmisen tuntia ja takaisin alas 2,5 tuntia. Keskimmäiset pakaralihakset ovat kipeinä menomatkasta ja jarrut eli etureidet paluumatkasta. Niitten venyttely onkin loppuillan ainoa jäljellä oleva ohjelma ennen nukkumaanmenoa.

Loppuun vielä kuva Edelweissin terassilla nauttimastani päivällisestä, joka oli toast parilla pihvillä, pekonilla, sienikastikkeella ja rehuilla:

Alkuverryttelyä alpeilla

Kesäloma on koittanut ja keskiviikkoaamuna myös odotettu lähtö alpeille patikointireissuja tekemään. Matkareitti oli vakiintuneen käytännön mukaan Lufthansan 99 € lento Müncheniin ja sieltä maata pitkin perille. Kapteeni Jäger miehistöineen toi nopeasti perille. Mikäs siinä oli lennellessä kun Etelä-Saksan yllä ei ollut kuin pientä utua:

Koska en onnistunut tilaamaan taksia Mayrhofeniin millään koneella kotona tai töissä, matkasin loppupätkän S-bahnilla, junalla ja Zillertalbahnilla määränpäähän. Mayrhofenin asemalla olin 14.05 ja koska aurinko paistoi ja vaelluskengät polttelivat rinkassa niin olin puoli tuntia myöhemmin purkanut tavarani huoneeseen, vaihtanut vaellusvermeet niskaan ja käynyt Sparissa ostamassa lounaan korvikkeeksi myslipatukoita ja mehua. Valitsemani alkuverryttelykohde oli Steinerkogl 1270 m korkeudessa eli reilut 600 metriä Mayrhofenia korkeammalla. Kyseinen talo näkyy kuvassa keskellä "nyppylän" päällä:

Vaellusreitin alku oli helppo löytää, koska se oli jokseenkin joulukuisen majapaikkamme takapihalla. Ei muuta kuin kenkää toisen eteen. Tunne oli ensin kuin varsalla kevätlaitumella, mutta heti kohta hiki virtasi ja keuhkot haukkoivat happea kun tasamaan asukki hinasi ruhoaan kohti korkeuksia auringonpaisteessa. Mayrhofen hieman ylempää:

Ja Penken taustalla:

Maiseman perusteella voisi luulla olevansa suomalaisessa metsässä, mutta takana siintävä vuori on kyllä suomalaista keskivertomäkeä korkeampi:

Mayrhofen, niitty ja lato:

Kohde näkyy jo:

Näkymiä Brandbergiin, Mayrhofenin naapurikylään päin:

Kävi sitten niin, että nopeasti taivaalle kertyneet tummat pilvet saivat kääntymään takaisin juuri mutka tai pari ennen kohteen saavuttamista. Suunnistuskisoissa alkukuusta koettu ukkonen keskellä metsää on vielä tuoreessa muistissa enkä halunnut ottaa riskiä joutua ukkosen keskelle vuorella. Käännyin siis takaisin huhkittuani tunnin ylämäkeen, mutta palkintona oli hyvä alkuverryttely tuleville päiville ja viikoille ja sain samalla varmistuksen siitä, että joo-o, kyllä mä tykkään vaeltamisesta alpeilla. Jos se nyt varmistusta tarvitsikaan.

Hyvä ruoka kruunasi pitkän matkustuspäivän, kantarelli-rucola-kirsikkatomaatti-tagliatelle oli kyllä todella hyvää:

Pari päivää on kuulemma huonompaa säätä luvassa, mutta katsotaan miltä aamulla näyttää. Onneksi tässä kylässä on yli viikko aikaa koluta lähiseudun vaellusreittejä.

Suunnistus on hieno laji

Lauantaina tuli käytyä Raaseporissa avaamassa henkilökohtainen kisakausi. Pitkän matkan kisassa oli hikiset olosuhteet, kun lämpötila nousi 30 asteeseen. Helle taisi sekoittaa myös minun pääni, sillä käytin alla olevassa kuvassa näkyvään 70 metrin rastiväliin aikaa 4.17. Ihan kuin lyhyillä väleillä rastin löytäminen olisi jotenkin helpompaa? Ei ole.



Onneksi muu osa 7,8 km radasta meni vähän nopeammin. Reissu oli kyllä rankka tällaiselle hellettä inhoavalle harrastelijasuunnistajalle. Lisäksi koin itseni jälleen kaupunkilaiseksi luonnon armoilla; ensin säikyin hirveä kasirastin tienoilla ja missasin juomarastin sen jälkeen kun pasmat menivät sekaisin. Juuri ennen viimeistä rastia päälle iskenyt rankka ukkoskuuro taas piti huolen siitä, ettei syke päässyt laskemaan vielä maaliintulon jälkeenkään salamoita ja jyrinää säikkyessä.