Tuoreessa Juoksija-lehdessä kirjoitettiin suomalaisten suosikkimaratoneista ulkomailla. Tukholma oli vuonna 2013 selvä ykkönen, mutta hyvänä kakkosena oli Berliini 756 maaliin asti juosseella suomalaisella.
Oma maratontilastoni näyttää seuraavalta:
Tukholma 2
München 1
Berliini 1
Ruotsi ja Saksa ovat siis tasoissa 2-2. Suomi loistaa poissaolollaan. Juoksukaverit ovat väläytelleet puheissaan sellaisia paikkoja kuin Zermatt ja Praha, joten kotimaan pistetilin aukeaminen ei välttämättä tapahdu heti.
Palaanpa vielä Berliinin maratonin tunnelmiin, vaikka itse juoksusta on kohta kaksi kuukautta. Kuvamateriaalia tuli kuitenkin lisää vasta viime viikolla, kun lankesin MaratonFoton tarjoukseen.
Maratonpäivän aamuna herätys oli kuuden tienoilla. Edellisenä päivänä maratonnumeroa hakiessa oli ollut orastava tunne siitä, että kurkku saattaisi olla tulossa kipeäksi ja nenäkin oli vähän tukossa. Useinhan juuri maratonviikolla kun h-hetki lähestyy tulee kaikenlaista maratonflunssaa ja muuta vaivaa, todellista tai kuviteltua. Hetki ennen kellonsoittoa herätessäni tajusin heti silmät avatessa, että a) tänään on maratonpäivä b) kurkkukivusta ei tietoakaan c) nenäkään ei ole tukossa. Siitä tunnelma nousi kattoon, vaikka kahden vuoden tauon jälkeen maratonstartti hieman jännittikin.
Aamupalaksi söin leipää ja mysliä maustamattomalla jogurttilla. Kahvi kuuluu ehdottomasti jokaiseen aamuun maratonpäivät mukaan lukien ja kupillinen varmistaa vatsan asianmukaisen toiminnan. Sitten oli aika pukea juoksukamppeet ylle ja lähteä kannustusjoukkojen kanssa bussipysäkille. Juoksukenkien suhteen oli pientä huolta, koska toukokuussa ostetut kengät hiersivät yli kahden tunnin lenkillä oikean jalan holvikaaren kohdalta ja toisaalta myös vasemman jalan pikkuvarpaan kynsi mustui samaisella lenkillä. Mukaan piti ottaa edelliset juoksukengät, Niken Vomerot, joilla laskujeni mukaan alkoi olla tuhat kilsaa täynnä ja niilläkin oli taipumus pitkällä lenkillä hiertää oikean jalan vaivaisenluun tienoille rakko. Arvelin sen kuitenkin holvikaariongelmaa pienemmäksi pahaksi ja päätin ulkoittaa Vomeroita vielä kerran. Ajanottochippikin oli saksalaisen tyylikäs.
Berliinin maratonin osallistujamäärä on rajoitettu 40.000 juoksijaan. Se on yksi maailman suurimpia maratoneja ja sen takia ei olisi ollut kovin vaikeaa löytää lähtöpaikalle ilman paikallista opastakaan; jäimme pois Hauptbahnhofilla ja kävelimme muun massan mukana yhdelle lähtöalueen sisäänkäynneistä. Sisään alueelle pääsi vain rannekkeella, joka oli laitettu juoksumateriaalia hakiessa ranteeseen ilmoittautumisvahvistusta ja henkilöllisyystodistusta vastaan. Tiukentuneet turvatoimet johtuivat varmastikin Bostonin maratonin tapahtumista. Muilla kuin juoksijoilla ei siis ollut asiaa tapahtuma-alueen aitojen sisäpuolelle.
Kimppakuvan jälkeen siirryimme lähtöalueelle.
Startti oli klo 8.30 ja syyskuun viimeisenä viikonloppuna ilma siihen aikaan varsin raikas. Lämpötila taisi olla viitisen astetta, joten mukaan ottamani juoksuhanskat tulivat tarpeeseen. Päällä oli juoksukamppeiden lisäksi fleece ja softshell-takki, mutta tiukkaa teki luopua niistä. Pakko kuitenkin oli, koska reput oli vietävä säilytykseen. Kertakäyttösadetakit onneksi lämmittivät vähän. Monilla juoksijoilla oli esimerkiksi vanha poisheitettävä collegepaita tai vastaava yllään.
Viimeiset valmistelut ennen varusteiden säilytykseen jättämistä tehtiin kauniissa auringonpaisteessa. Varustesäilytykset toimivat saksalaisella tehokkuudella. Yritimme ensin miesten numeroitten mukaiseen säilytykseen, mutta meidät ohjattiin selkeästi oikeaan paikkaan. Jonoja varusteiden jättämisessä ei ollut. Sen sijaan vessaan sai jonottaa, mutta sehän on vähän sama kuin taksijono Helsingissä pikkujouluaikaan, sellaista määrää tarjontaa ei voi olla että hetkellinen kysyntäpiikki tulisi katettua. Kävelimme vähän lähemmäksi lähtöaluetta olevaan vessajonoon.
Lähtöalueella Straße des 17. Junilla oli mieletön massa ihmisiä. Kaiuttimista soi mahtipontinen musiikki, ihan kuin jotain suurta olisi tapahtumassa. Tunnelma oli mahtava, se pysähtyneisyyden hetki juuri ennen kuin jokin pitkään suunniteltu on käsillä ja alkamassa. Suomen kieltä kuuluu sieltä täältä. Järjestäjät lajittelevat hylättyjä vaatteita aidatun lähtösuoran ulkopuolella ja massa kävelee eteenpäin aina yhden lähtöryhmän päästyä matkaan. Viimein tulee meidän vuoromme ja pääsemme 42,195 kilometrin sightseeingille.
Ensimmäiset kilometrin menivät lämmitellessä paikallaan värjöttelyn jälkeen. Näpit olivat aivan jäässä ja sormia pisteli kilometritolkulla. Alkumatka meni kuitenkin pään pyöriessä kuin tennisottelun katsojalla, kun ei osannut päättää kummalla puolella katua olisi mielenkiintoisempaa nähtävää.
Juoksun taktiikka oli lähteä leppoisasti liikkeelle ja oletettu loppuaika oli viiden tunnin pinnassa. Maaliinpääsyä kummempaa tavoitetta ei tällä kertaa ollut. Alkumatka meni oikein hyvin suunnitelman mukaisesti. Kannustusjoukot olivat kertoneet olevansa n. kahdeksan kilometrin kohdalla. Siinä kohtaa jalka nousi kevyesti eikä mihinkään sattunut, kuten kuvasta saattaa näkyä.
Etukäteen ennakoimani hiertymäongelma alkoi tuntua jo yhdeksän kilometrin kohdalla. Ei se juoksua haitannut, mutta kyllä hieman arvelutti kun matkaa oli kuitenkin yli 30 km jäljellä. 12 km kohdalla päädyimme jäämään vessajonoon. Aikaa tuhraantui jonottamisen takia n. 7 minuuttia, mutta arvelimme että se kannattaa juoksumukavuuden parantumisen takia kun toimenpide olisi kuitenkin edessä ennemmin tai myöhemmin. Matka jatkui liikenneympyrän kautta ja kyllähän juoksu tuntui astetta helpommalta taas.
Reitin varrella oli mieletön määrä väkeä, osin varmasti upean aurinkoisen sään ansiosta. Paikalliset lehdet arvioivat reitin varrella olleen peräti miljoona katsojaa. Suomalaisia lippuineen oli paljon ja tanskalaisten suuri määrä pisti myös silmään. Numerolapussa lukeneen nimen ansiosta kannustusta tuli joskus ihan nimen kera. Jotkut olivat pistäneet omia bändejä pystyyn, toisilla oli pöytä, tuolit ja asianmukaiset tarjoilut.
Uutena murheena oikean jalan rakon lisäksi oli ihmeellinen kipu vasemman jalan jalkapöydän päällä. Hölläsin kengännauhoja kertaalleen, mutta kipu ei lähtenyt. Se ei onneksi juostessa tuntunut niin pahalta kuin juomapisteeltä lähtiessä. Joimme jokaisella juomapisteellä ja aina kävellen, kun siitä lähti juoksemaan niin jalkapöydässä tuntui tosi häijyltä. Välillä kipu katosi kokonaan. Se oli ihan uudenlainen tuntemus, samaan kohtaan ei ollut aiemmin koskaan sattunut, joten en oikein osannut arvioida mistä oli kyse.
Geelejä otin matkaan mukaan viisi ja niistä kaksi sain tungettua juoksitrikoiden pieneen taskuun. Koska juoksin lyhythihaisella, piti miettiä mihin loput geelit laitetaan. Viikko ennen maratonia ostin Spibeltin, joka on vähän kuin vyölaukku mutta pienempi ja venyy sen mukaan paljonko tavaraa sinne ängetään. Esimerkiksi SportsTrackeriin koukuttunut voi ottaa puhelimen sinne jos takissa ei ole taskua, eikä vyö hölsky ollenkaan, sitä tuskin huomaa. Geelitkin kulkivat siellä mainiosti. Puolimatkan kieppeillä hylkäsin vyön kuitenkin kannustusjoukoille, kun jäljellä olevat geelit mahtuivat taskuun ja käteen. Suosittelen Spibeltiä tämän kokemuksen perusteella taskun korvikkeeksi. Ja GU:n geelejä, en ollut niitä koskaan aiemmin kokeillut, mutta rohkenin ottaa niitä maratonille ensikokeiluun koska en ole herkkävatsainen. Vanilja ja espresso olivat suorastaan herkkua!
Puolimatkan väliajaksi meille tuli 2,5 tuntia. Pää ei enää kääntyillyt samaan malliin kuin alussa. Puhettakin oli vaihtelevasti. Jossain kolmenkympin hujakoilla tiedustelin tovin yksin puhuttuani, että haittaako hölötys juoksukamua. Vastaukseksi tuli, että senkus hölötät, mutta älä odota vastauksia. Jossain vaiheessa juoksemme samaa vauhtia muutaman suomalaisen kanssa ja haaveilemme oluesta, itse näin sieluni silmin myös kulhollisen sipsejä odottamassa.
Juoksemme Kurfurstendammia lähes pari kilometriä. Gedächtniskirchen tienoilla on 35 kilometriä täynnä. Vasemman jalan jalkapöytään sattuu ja oikeaan jalkaan hiertää. Jalat ovat olleet jäykistyneet jo kymmenisen kilometriä ja askellus varmaan toivottoman löntystelyn näköistä. Silti jalat vievät eteenpäin, keuhkot toimivat ja maaliinpääseminen tuntuu täysin varmalta. Muillakin juoksijoilla askel painaa ja selkiä tulee vastaan, vaikka olemme juosseet hyvin tasaista vauhtia alusta saakka. 39 kilometrin tienoilla juoksukamu jää puoli metriä taakse. Menemme hetken tällä erolla, kunnes saan kehotuksen mennä ja sovimme, että treffataan maalissa.
Kiihdytän vauhtia aavistuksen, koska voimia on. 40 kilometrin jälkeen tulee muutama tiukka mutka. Yhdessä mutkassa valitsen juoksulinjan sisäkaarteesta, joka on vapaana kunnes edessä oleva juoksija yhtäkkiä leikkaa eteen. Ehdin nostaa käsiä sen verran, että törmään häneen kädet edellä. Juoksija pyytää anteeksi ja hyppää takaisin sivuun. Sitten tulemme Gendarmenmarktille, jossa aidattu juoksuväylä, valtava yleisömäärä, kirkas auringonpaiste ja upeat rakennukset saavat huokaamaan ääneen. Askel kevenee upeasta näystä ja jatkan omaa pientä loppukiriäni uusin voimin.
Neljänkympin paremmalla puolella ei voi kuin hymyillä. Maali odottaa muutaman käännöksen ja pikkupyrähdyksen takana. Viimeisen mutkan jälkeen Brandenburger Tor tulee näkyviin. On aika nautiskella loppusuorasta.
Kun matto piipittää maaliviivalla, lopetan juoksemisen. Fiilis on hieno. Kun vieressä maaliin tuleva nainen itkee liikutuksesta, liikutun hänen reaktiostaan. Oma tunne on vain puhtaasti onnellinen, kun kahden vuoden tauon jälkeen olen taas juossut maratonin ja vieläpä alle viiteen tuntiin loppuajan ollessa nettona 4.52,25.
Kaulaan tulee mitali ja kävelen auringonpaisteessa kohti varustesäilytystä napaten mukaani tarjotut ruoat ja juomat. Yritän mennä nurmikolle istumaan, mutta jalat ovat niin jäykät etten pysty enkä uskalla. Treffaan juoksukamun hetkeä myöhemmin varustesäilytyksen luona ja lähdemme etsimään muita.
Fiilis on täydellinen. Sää on täydellinen. Erdingerin alkoholiton olut on täydellistä.
Kun juoksijat ja kannustusjoukot ovat kohdanneet, hajaannumme tahoillemme ennen yhteistä illallista. Meillä on edessä bussimatka ja kyllähän viiden tunnin maratoonarikin nyt voi mitali kaulassa matkustaa.
Vasta majapaikassa uskallan ottaa kengät pois jalasta. Näen heti, että oikeassa jalassa on valtava rakko vaikka en ole ottanut edes sukkaa pois. Rakko on niin muhkea, että se on pakko puhkaista, jotta voi laittaa myöhemmin illalla kengät jalkaan yhteiselle illalliselle lähtiessä. Vasemmassa jalassa ei näy syytä jalkapöydän päällä tuntuneeseen kipuun, hieroja myöhemmin Helsingissä arvelee jonkun hermon tai jänteen olleen jumissa. Yhden varpaan kynsi näyttää ottaneen hieman osumaa ja varpaat näyttävät muutenkin aika marinoituneilta, mutta pahoja ongelmia ei ole. Suihkun jälkeen saan kaipaamani oluen sipsien kera käteen ja yhteinen illallinen myöhemmin kruunaa hienon maratonpäivän.
