Söldenin viikon päätös

Nyt se sää sitten alkaa parantua, kun viikko Söldenissä tulee täyteen ja huomenna on aika jatkaa Feldkirchiin.

Viimeiselle Söldenin patikkareissulle päätin lähteä jo tuttuun Kleble Almin suuntaan. "Morgenstund hat Guld im Mund" sanotaan paikallisella kielellä ja kyllä oli hienoa olla aamulla liikkeellä kun aurinko paistoi, kaste kimalteli ruohikossa ja puiden oksilla, linnut lauloivat ja oli mukavan rauhallista.

Kleble Almilla oli lippu salossa, mutta ei ristin sielua missään. Olivatkohan kirkossa sunnuntaiaamuna?

Jatkoin matkaa almin ohi kohti Laubkarseetä.

Näitten vasemmanpuolisten huippujen takana on Stubain jäätikkö.

Ennen Laubkarseetä polku oli peittynyt lumeen. Tovin mietin jatkaako vaiko kääntyäkö takaisin. Tämä lumieste ei ollut mitenkään erityisen hankala ja olisi ollut kierrettävissäkin, mutta päätin silti kävellä takaisin almille lounaalle. Vaikka olikin viikon lämpimin päivä, laaksossa +15 astetta, niin täällä ylhäällä oli sen verran kylmä että piti kaivaa repusta hanskat käteen. Niitä onkin tarvittu joka päivä tällä viikolla.

Alaspäin mennessä tuli muutama patikoija vastaankin. Yksi pariskunta oli menossa Hochstubaihüttelle, olivat varustautuneet mm. kypärin.

Kleble Almilla oli tällä kertaa ovi auki ja henkilökunta paikalla. Muita asiakkaita ei sitten ollutkaan, vaan sain nauttia lounaan omassa seurassani. Tarjoilijan kanssa tuli vaihdettua muutama sana, Söldenin patikointisesonki kestää kuulemma vain kuutisen viikkoa eli heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun. Almit ja hüttet ovat auki syyskuun loppuun ja syyskuu yleensä onkin hyvää patikointiaikaa, säät suosivat usein ja suurimmat turistimassat ovat jo poissa.

Lounaan jälkeen lampsin kylään. Reissulle tuli mittaa 12 km, nousumetrejä vajaa 1200 m ja aikaa meni melkein 4,5 tuntia.

Illallispaikan etsimiseen paneuduin viimeisen illan kunniaksi hieman tarkemmin. Telkkarin infokanavalta löytyi auki olevat ravintolat ja sieltä bongasin oikein mukavan tirolilaishenkisen ravintolan. Sen kun olisin löytänyt aiemmin, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

(Lumi)sadepäivä

Päivän reittivalinta oli aika haasteellinen. Luvassa oli sadetta ennemmin tai myöhemmin ja myöhästyneen kesän + viileän sään takia lumiraja on sen verran alhaalla, että matkaa varatessani kotisohvalla tehdyt suunnitelmat ovat valtaosin pois laskuista. Juuri ennen aamiaista sain sitten idean, että kävelen tänään Lenzenalmille.

Reitti kulki ensin tietä ja polkua pitkin naapurikylä Zwieselsteiniin. Matkan varrella olisi voinut lepuuttaa jalkojaan penkeillä, joiden päällä roikkui hieman epäilyttävän näköisiä puita.

 Söldenin läpi virtaava joki oli kaukana alhaalla.

...ja myöhemmin hyvin lähellä. Virta oli hienon turkoosi väriltään.

Alan selvästi tulla vanhaksi, yhtenä esimerkkinä on se, että ostin kaupasta Alpenblumen-nimisen pienen käsikirjan, josta löytyy 70 yleistä alppikukkaa. Saanen esitellä, Alpenrebe / Clematis alpina.

Lenzenalm sijaitsee 1896 metrin korkeudessa. Koska lämmintä oli sellaiset 10 astetta eikä satanut, istahdin terassille epressolle ja mehulle.

Näkymä Obergurglin suuntaan.

Olin aikonut jatkaa vähän ylöspäin Nederseelle ja tulla takaisin lounaalle, mutta almin isäntä sanoi, että kohta sataa ja ylempänä se tulee lumena ja että kannattaisi ennemmin mennä Kartstallille hieman lähemmäksi, sieltä on hieno näkymä mm. Ventiin. Näin päätin tehdä, matkaan sain mukaan paikan postikortin, koska siinä on almin puhelinnumero jos tulee tarvetta. Vaikutin ilmeisesti täydeltä alppiamatööriltä tai sitten yksinäisistä naisista vain pidetään huolta ainakin kylmällä kelillä. Lupasin palata lounaalle.

Matkalla oli mielettömiä alppiruusumattoja, kun ne kukkivat on koko rinne ihan punainen.

Nousua tuli reilut 300 metriä lisää. Puolimatkassa alkoi sataa aivan kuten almin isäntä oli sanonut. Maisemat olisivat kirkkaalla säällä olleet upeat, mutta lumisade vähän heikensi näkyvyyttä. Muuten kääntöpaikasta olisi ollut hieno näköala etualalla Zwieselsteiniin ja taaempana Söldeniin.

Palasin samaa polkua Lenzenalmille lounaalle.

Almin viehättävässä tuvassa oli yksi pöytä vapaana. Ujo suomalainen oli tietenkin menossa sinne, mutta kun toisesta pöydästä pyydettiin seuraksi istumaan niin rohkenin sitten mennä. Vanhempi herra veikkasi mua hollantilaiseksi, sehän on aika tavanomaista; harvassa on ne reissut milloin kukaan ei arvele hollantilaiseksi. Suomesta hänelle tuli mieleen tuhannet järvet. Herran lähdettyä pöytään tuli muutama saksalainen pariskunta. Toinen miehistä nappasi kitaran käteen ja soitteli + lauleli siinä taustamusiikit ruokaa odotellessa.

Almin isäntä oli menossa Obergurglissa käymään ja tarjosi autokyydin alas patikkapolulle. Ulkona satoi sen verran, että otin tarjouksen mielelläni vastaan. Hän taas veikkasi, että olen tsekki...ja Suomesta tuli ensimmäisenä mieleen Kalle Palander. Almin pito oli kesätyö, talvikautena on sitten hotelli Obergurglissa. Tästä reissusta ja muutamasta muustakin tuli puhetta mäkeä alas ajaessa, kuskini totesi sitten että taidat käydä Itävallassa aika usein... Kun nyt ihan laskemaan rupesin, niin olen neljän viime vuoden aikana viettänyt tosiaan sellaiset 3,5 kuukautta Itävallassa, että onhan sitä siinä.

Söldeniin palasin samaa reittiä kuin tullessa, Zwieselsteinin kylän kautta.

Mittaa reissulle tuli 15 kilometriä, nousumetrejä reilut 1000 ja aikaa meni neljä tuntia.

Tällä reissulla tuli Jukolasta ostetuille sadehousuille käyttöä ja hyvin toimivat. Alamäkeen kävely menettelee sadevaatteissa, ylämäkeen en tykkää sadekamppeissa mennä kun ne hiostavat. Reissu oli kuitenkin sen verran mukava ja almilla kiva tunnelma, että pieni vesisateessa kävely ei haitannut ollenkaan.

Söldenissä mietin, että olisivatko pilvet voineet paljon alempana roikkua?

Välipäivä laakson pohjalla

Tänään pidin välipäivän patikoinnista ja lähdin Längenfeldiin kotiseutumuseoon bussilla. Hyppäsin kirkon tienoilla bussista pois ja kävelin turisti-infoon kyselemään, että missäs se kotiseutumuseo oikeastaan onkaan.

Museo löytyi kyllä Längenfeldistä, mutta Lehn-nimisestä osasta jonkun kilometrin päästä. Sain siis vähän tasamaakävelyä päiväohjelmaan, kun talsin pellon poikki.

Pääsymaksun 5 € maksettuani pääsin ihailemaan vanhoja taloja. Mielenkiintoisin oli vuonna 1650 rakennettu asuinrakennus, jossa asuttiin vuoteen 1965 asti. Se oli esimerkki ötztalilaisen pienviljelijäperheen asuinoloista.

 Keittiössä oli kätsästi pöytä yhdessä nurkassa ja tulisija toisessa. Melko pimeää siellä oli.

Joitain satoja vuosia sitten ihmiset eivät ilmeisesti olleet 177-senttisiä, ihan vaan oviaukkojen korkeudesta päätellen.

Muitakin rakennuksia oli kuten mylly, saha ja talli. Kannattaa piipahtaa jos sattuu kulmille, mutta sen verran pieni museo oli, että ei sinne kovin pitkän matkan takaa kannata lähteä.

Takaisin kävelin Aqua Domen, suuren kylpylän kautta. Pihalla seisoi FC Nürnbergin bussi, joukkue on täällä harjoitusleirillä ja pelaa huomenna Längenfeldin joukkuetta vastaan ystävyysottelun. Tarjolla olisi myös Bayern Münchenin ja FC Wacker Innsbruckin kakkosjoukkueiden kohtaaminen, mutta jätän väliin.

Söldenissä kävin muutamissa urheilukaupoissa. Yhdessä niistä myyjät joivat jo snapseja, mutta kai se kauppa oli vielä auki, etuovi ainakin oli. Shoppailua rajoittaa tilanpuute kassissa, tarvettahan olisi vaikka minkälaiselle varustukselle sauvoista ja repusta alkaen.

Der Weg ist das Ziel

Sattuipa ensimmäinen aamu, jolloin parvekkeelta näki ympärillä olevat vuoret. Oikealla oleva lumihuippuinen vuori on 3163 metriä korkea Nederkogel. Vasemmalla näkyvällä huipulla on Brunnenkogelhaus, jonka päätin päivän kohteeksi heti kun vedin verhot ikkunan edestä ja näin sen. Brunnenkogelhaus sijaitsee 2738 metrin korkeudessa ja laaksosta katsottuna lumet olivat muutaman päivän aikana sulaneet sieltä lähes kokonaan.

Alkumatkalla oli kaunista mäntykangasta.

Tässä vaiheessa oli vielä muitakin vaihtoehtoja kuin ylös tai alas.

Jatkoin edelleen kohti Brunnenkogelhausia. Matkalla näin pari murmelia, joita on kyllä ihan mahdoton kuvata, sen verran vikkeliä ovat liikkeissään ja tykkäävät ihmisen nähdesään hilpaista lähimpään pesäkoloon.

 Parvekkeelta näkyvän lumihuippuisen vuoren kuvassa katsottuna vasemmalla puolella on Gurgler Tal ja oikealla Venter Tal.  

Jatkoin avoimessa rinteessä edelleen ylöspäin, kunnes polku katosi lumimassan alle.

Vaikka lumen oli jokunen ihminen ylittänytkin, niin itselle ei tullut mieleenkään. Rinne oli liian jyrkkä, alakautta ei voinut pudotuksen takia kiertää ja ylhäällä lunta jatkui paljon pidemmälle. Lisäksi tietoa siitä, missä polku mahtaisi jatkua ja mitä siellä sitten on, ei siinä tilanteessa ollut. Yksin liikkeellä ollessa pitää olla varovaisempi, mutta tästä en olisi mennyt vaikka olisi ollut 50 kaveria mukana. Matkaa Brunnenkogelhausille oli tässä vaiheessa enää 100 korkeuserometriä ja olin siihen mennessä jo 1250 metriä noussut, eli loppusuoralla oltiin. Käännyin takaisin alas.

Matkalla alas kerroin vastaantulijoille lumiesteestä sujuvalla saksallani, jossa apuverbit ja artikkelit arvottiin sitä mukaa kuin suu kävi, mutta asia ilmeisesti tuli ymmärretyksi. Ensimmäinen vastaantulija totesi, että on hyvä olla varovainen kun on yksin liikkeellä, siis minun mitä ilmeisimmin, koska lumi ei kuulemma ole ongelma. Herralla tosin iästä päätellen oli enemmän alppikokemusta kuin minulla elämänkokemusta. Alempana vastaantulleen pariskunnan rouvalle esittelin lumiestettä oikein kuvan kera. He eivät olleet ajatelleet välttämättä mennä huipulle asti muutenkaan ja lumesta ei rouvakaan oikein piitannut.

Kun en sitten Brunnekogelhausille päässyt lounaalle niin päätin ottaa Windachtalin pohjalta vähän vauhtia naapurivuorelle ja mennä Kleble Almille, jonka ohi kävelin tiistaina ja arvelin ymmärtäneeni sen aukeavan torstaina. Sen vieressä olisi kuitenkin varmasti auki oleva Stallwies Alm, joten lounas oli varma.

Windachessa riitti vettä.

 Mikä mahtava näky Kleble Alm salossa liehuvan, aukiolosta kertovan Tirolin lippunsa kanssa olikaan!

Ajattelin syödä lounaan ulkona, että saan vähän raitista ilmaa 4,5 tunnin reippailun päälle. Almin lämpömittarissakin oli 13 asteen ennätyslukemat tälle viikolle. Lisäksi terassilta sai ihailla saavuttamatta jäänyttä kohdetta.

Lounaan sulatteluun riitti laskeutuminen takaisin Söldeniin. Tirolissa patikkareitit menevät välillä mielenkiintoisista paikoista, kuten tämä reitti Söldeniin kahden talon välistä. Suomalaisellehan tuo ei sopisi alkuunkaan, kun marjanpoimijoidenkin pitäisi mennä 10 km pihapiiristä ettei vain reviiri kärsi. 

Hieno reissu taas kerran, vaikka määränpäähän en pääsytkään. Tärkeintä on kuitenkin matka ja sitä piisasi 5,5 tuntia, 16 km ja 1500 nousumetriä. Huomenna taitaa olla ohjelmassa välipäivä patikoinnista.

Päiväkävelyllä rinteessä

Hyvinkin epävakaisen oloisesta säästä huolimatta lähdin kävelemään aamiaisen jälkeen kohti Edelweiss Hütteä ajatellen, että ainahan sitä pienen nousun tekee sateessakin ja ihmettelee siellä sitten, mitä seuraavaksi. Mukava metsäpolku vei tunnissa perille.

Kauniilla säällä näkymä Söldeniin olisi ollut vielä hienompi ja tietenkin terassilla olisi ollut kiva istuskella.

Hütte-emäntä sanoi sään paranevan ja kun sade sillä hetkellä oli sellaista kevyttä ilmassa leijailevaa, ei juurikaan kastelevaa mallia, niin tuumailin käveleväni Hochsöldeniin parin tonnin korkeuteen, sinne ei ollut enää matka eikä mikään. Pian kohde pilkistelikin pilviverhon läpi.

Lähdin kulkemaan laskettelurinteiden poikki rinteen suuntaisesti. Laskettelurinteet hisseineen eivät kaunista maisemaa kesällä, joten kuviakaan ei tarvinnut räpsiä. Oli siellä kauniitakin polkupätkiä, joten ihan mukavaa menoa. Sää pysyi kohtuullisen hyvänä, joten pistelin menemään Rettenbachin jäätikölle vievälle tielle ja sen yli.

 Polku oli samalla luontopolku opettavaisine kyltteineen. Niistä saattoi sivistää itseään esim. männyn kasvusta erilaisilla paikoilla.

Välillä ripotteli lunta ja välillä paistoi aurinko, joskus myös samaan aikaan.

Lounasta nautin Löple Almilla. Elimistö huusi käsespätzleä, mutta riisutulta listalta tuli wiener schnitzel eikä erityisen hyvä sellainen, mutta kuljettu matka sääolosuhteineen ja nälkä saivat ruoan maistumaan.

Lounaan jälkeen suuntasin jokseenkin suorinta reittiä Söldeniin, pieni pummi tuli ja laskeuduin kylään vähän kauempana keskustasta kuin oli tarkoitus.

Maisemien puolesta ei mikään kaunein reitti, mutta kiva oli ulkoilla kun sää sen yllättävän hyvin salli. Melkein viisi tuntia vierähti aikaa, mittaa tuli 18 km ja nousumetrejä tuhat.