Der Weg ist das Ziel

Sattuipa ensimmäinen aamu, jolloin parvekkeelta näki ympärillä olevat vuoret. Oikealla oleva lumihuippuinen vuori on 3163 metriä korkea Nederkogel. Vasemmalla näkyvällä huipulla on Brunnenkogelhaus, jonka päätin päivän kohteeksi heti kun vedin verhot ikkunan edestä ja näin sen. Brunnenkogelhaus sijaitsee 2738 metrin korkeudessa ja laaksosta katsottuna lumet olivat muutaman päivän aikana sulaneet sieltä lähes kokonaan.

Alkumatkalla oli kaunista mäntykangasta.

Tässä vaiheessa oli vielä muitakin vaihtoehtoja kuin ylös tai alas.

Jatkoin edelleen kohti Brunnenkogelhausia. Matkalla näin pari murmelia, joita on kyllä ihan mahdoton kuvata, sen verran vikkeliä ovat liikkeissään ja tykkäävät ihmisen nähdesään hilpaista lähimpään pesäkoloon.

 Parvekkeelta näkyvän lumihuippuisen vuoren kuvassa katsottuna vasemmalla puolella on Gurgler Tal ja oikealla Venter Tal.  

Jatkoin avoimessa rinteessä edelleen ylöspäin, kunnes polku katosi lumimassan alle.

Vaikka lumen oli jokunen ihminen ylittänytkin, niin itselle ei tullut mieleenkään. Rinne oli liian jyrkkä, alakautta ei voinut pudotuksen takia kiertää ja ylhäällä lunta jatkui paljon pidemmälle. Lisäksi tietoa siitä, missä polku mahtaisi jatkua ja mitä siellä sitten on, ei siinä tilanteessa ollut. Yksin liikkeellä ollessa pitää olla varovaisempi, mutta tästä en olisi mennyt vaikka olisi ollut 50 kaveria mukana. Matkaa Brunnenkogelhausille oli tässä vaiheessa enää 100 korkeuserometriä ja olin siihen mennessä jo 1250 metriä noussut, eli loppusuoralla oltiin. Käännyin takaisin alas.

Matkalla alas kerroin vastaantulijoille lumiesteestä sujuvalla saksallani, jossa apuverbit ja artikkelit arvottiin sitä mukaa kuin suu kävi, mutta asia ilmeisesti tuli ymmärretyksi. Ensimmäinen vastaantulija totesi, että on hyvä olla varovainen kun on yksin liikkeellä, siis minun mitä ilmeisimmin, koska lumi ei kuulemma ole ongelma. Herralla tosin iästä päätellen oli enemmän alppikokemusta kuin minulla elämänkokemusta. Alempana vastaantulleen pariskunnan rouvalle esittelin lumiestettä oikein kuvan kera. He eivät olleet ajatelleet välttämättä mennä huipulle asti muutenkaan ja lumesta ei rouvakaan oikein piitannut.

Kun en sitten Brunnekogelhausille päässyt lounaalle niin päätin ottaa Windachtalin pohjalta vähän vauhtia naapurivuorelle ja mennä Kleble Almille, jonka ohi kävelin tiistaina ja arvelin ymmärtäneeni sen aukeavan torstaina. Sen vieressä olisi kuitenkin varmasti auki oleva Stallwies Alm, joten lounas oli varma.

Windachessa riitti vettä.

 Mikä mahtava näky Kleble Alm salossa liehuvan, aukiolosta kertovan Tirolin lippunsa kanssa olikaan!

Ajattelin syödä lounaan ulkona, että saan vähän raitista ilmaa 4,5 tunnin reippailun päälle. Almin lämpömittarissakin oli 13 asteen ennätyslukemat tälle viikolle. Lisäksi terassilta sai ihailla saavuttamatta jäänyttä kohdetta.

Lounaan sulatteluun riitti laskeutuminen takaisin Söldeniin. Tirolissa patikkareitit menevät välillä mielenkiintoisista paikoista, kuten tämä reitti Söldeniin kahden talon välistä. Suomalaisellehan tuo ei sopisi alkuunkaan, kun marjanpoimijoidenkin pitäisi mennä 10 km pihapiiristä ettei vain reviiri kärsi. 

Hieno reissu taas kerran, vaikka määränpäähän en pääsytkään. Tärkeintä on kuitenkin matka ja sitä piisasi 5,5 tuntia, 16 km ja 1500 nousumetriä. Huomenna taitaa olla ohjelmassa välipäivä patikoinnista.