Zum Wohl!

Viimeistä vietiin

Maanantaina oli reissun viimeisen vaelluspäivän vuoro. Aamiaisella en ollut vielä ihan varma, mihin jalat pystyvät kun herätessä tuntui, että reidet on hieman väsyneet. Tätä hotellia pitää pariskunta ja juttelin aamiaisella miehen kanssa, hän halusi tietää minnepäin olen tänään menossa koska olen yksin reissussa. Suunnitelmat alkoivat siinä muotoutua ja tuli harjoiteltua saksaakin samalla. Päätin haastaa reidet ja kävellä Seducker Hochalmille, jonne opasteiden mukaan olisi nelisen tuntia Mildersistä. Seducker Hochalm sijaitsee Oberbergtalissa, 2249 metrin korkeudella yhden Stubaier Höhenwegin päiväetapin puolivälissä.

Alkumatka kulki laakson pohjaa pitkin, sitten vaellusreitti nousi hieman laaksonpohjan yläpuolelle. Maisema oli ihanan vehreä ja aiemmista reiteistä poikkeava:






Seducker Hochalmille vievä reitti lähti melko jyrkästi ylämäkeen, mutta kulki edelleen laidunten poikki. Kaupunkilaisena ujostelin edelleen lehmiä, koska en vieläkään ollut muistanut googlettaa ovatko ne vaaraksi vaeltajille vai ei. Yksi lehmä ehti lipaisemaan käsivarren märäksi. Toinen taas halusi ehdottomasti maistaa miltä Adidaksen katkolahjehousujen lahje maistuu. Kyseinen yksilö alla olevassa kuvassa n. sekunti ennen kuin lahje oli sen suussa:



Tilanteesta selvittiin kostealla lahkeella. Kävelin vähän matkaa ylöspäin, kun samainen lehmä lähti juosten perään. Totesin, että on se hyväkuntoinen ja ketterä otus enkä varmasti pääsisi juosten karkuun. Kiinnostus loppui kuitenkin ennen kuin lehmä sai mut kiinni.

Alkumatkasta nousu oli jyrkkää, mutta miellyttävää metsän keskellä kulkevaa polkua. Maisematkin olivat näkyvillä:



Sitten maisema meni pilveen ja kamera taskuun. Kuljin hiki päässä ja paita märkänä ylös ilman mitään havaintoa siitä onko matkaa jäljellä paljon vai vähän, koska laaksoa ei näkynyt eikä myöskään ylempänä näkynytkään mitään. Yhtäkkiä näkyviin ilmestyi pilven keskellä salossa liehuva lippu, joka siis tarkoittaa että kyseinen paikka on auki. Kohta olinkin Seducker Hochalmin pihalla näitten kavereitten seurana:



Kaikkiaan matka Mildersistä kesti 2,5 tuntia, kilometreinä kympin luokkaa ja kokonaisnousu 1250 metriä. Tuhdista aamiaisesta huolimatta alkoi olla nälkä, joten eikun sisään:

Paikka oli aivan ihana! Eteisessä oli muitten vaeltajien rinkkoja, olivat selvästikin matkavaelluksella rinkkojen koosta päätellen. Pieni puinen ovi johti tupaan, joka oli kooltaan ehkä 5*4 metriä, toisella pitkällä seinällä oli kaksi ikkunaa ylärinteeseen ja kaksi pöytää penkkeineen ja tuoleineen, toisella seinällä taas avokeittiö ja ikkuna näkymällä alas laaksoon. Friedel-niminen setä, kuten hotellin pitäjä tiesi kertoa, kokkasi muille paikalla oleville ruokaa. Istuin toiseen pöytään erään perheen kanssa ja tilasin sitä mitä oli tarjolla, juomaksi Radlerin joka on paikallista limua, ja ruoaksi munakkaan, jossa oli lisukkeena speckiä, paikallista ilmakuivattua kinkkua tai jotain siihen suuntaan. Oli sairaan hyvää! Nälkäisenä otin vielä keitonkin, jossa oli spagettia ja speckiä. Perheiden lähdettyä paikalle saapui pari äijää, jotka istuivat samaan pöytään mun kanssa. Siihen ei ole juuri kotimaassa tottunut, koska suomalaisethan istuvat mahdollisimman kauas toisistaan. Myös Friedelin kanssa tuli puhuttua saksaa ja kahdesta ruoasta + limusta köyhdyin 14,50 €. Aika vähän ottaen huomioon, että lyhin reitti paikkaan on 3,4 km pitkä vaelluspolku 800 nousumetrillä. Eikä siellä ollut sähköäkään. Jonkinlainen hissivekotin tavaroiden kuljettamista varten kulki 800 metriä alempana kulkevalle tielle, mutta päättelin näppärästi että Friedelin täytyy asua sen möksän yläkerrassa koska kukaan ei kulje sitä hemmetin matkaa edestakaisin päivittäin tai edes viikottain. Kaikkiaan sähköttömyyden, syrjäisen sijainnin ja Friedelin lämminhenkisyyden ja ystävällisyyden ansiosta kokemus oli todella mieleenpainuva ja ikään kuin aikakone jonnekin menneeseen aikaan. Olin niin uppoutunut tunnelmaan, etten edes muistanut valokuvauskojeen olemassaoloa, joten kuvamateriaalia paikasta ei valitettavasti ole.

Lounastauon aikana sää oli parantunut hieman ja laakso oli ilmestynyt jälleen näkyviin. Tässä meitsi valmiina kapuamaan alas samaa reittiä, vaihteeksi maisemia ihaillen:

Oli paljon kivempaa kävellä alas, kun näki laaksonkin:

Paikka paikoin polku oli varsin kapea, kuten hyvin monet polut vuorilla, hyvin siihen kaksi kenkää mahtui rinnakkain tarvittaessa:

Energiaa oli jäljellä vaikka millä mitalla tuhdin lounaan jälkeen, joten laaksonpohjalla otin jälleen suunnan ylöspäin, tällä kertaa vastapäiselle vuorelle. Kävelin kuitenkin metsäautotietä pitkin melkein koko matkan Brandstattalmille. Paikka näytti hieman lohduttomalta sateessa:

Sisällä oli kuitenkin ihanan lämmin ja päätin, että on jälkiruoan aika. Tilasin sokkona apfel-mohn-kuchen, joka oli tosi hyvää. Googletin jälkikäteen, että kyseessä on jonkinlainen omena-unikkoleivonnainen.

Vesisateen takia päätin kävellä suorinta reittiä takaisin Mildersiin. Se kulki mm. heinäpeltojen ja metsän kautta:

Milders ei ole kovin iso kylä ja se oikeastaan onkin osa Neustiftiä, vähän niin kuin lähiö:

Koko reissuun meni 7,5 tuntia ja taukoja oli kaksi. Ihan mahtava päivä, pieni sadekaan ei haitannut kun se tuli vasta loppumatkasta. Tältä erää vaellukset olivat siinä, mutta kipinä on syttynyt. Matkan varrella törmäsin tällaiseen tekstiin eräällä taululla ja se kiteyttäköön tämän reissun antia:

Auf die Berge musst du steigen,

wird dir weh im dunklen Tal,

auf den Bergen kommt zum Schweigen

was dir Sorgen macht und Qual.

*********************************

Menschen, die auf Berge wandern,

knüpft ein unsichtbares Band

und man fühlt sich mit den Andern

im Herzensinne nah verwandt.

*********************************

Menschen, die die Berge lieben,

widerspiegeln Sonnenlicht!

Andere, die im Tal geblieben,

verstehen ihre Sprache nicht.

Sadetta ja aurinkoa

Sunnuntaiksi oli luvattu sadetta ja aurinkoa, otin siis jokakelin varustuksen mukaan. Suunniteltu reitti vaihtui toiseksi, kun eräs tie oli suljettu. Jouduin palaamaan samaa reittiä takaisin ja ennen kuin pääsin uudelle vaellusreitille olin kävellyt lämmittelyksi tasamaata reilun kuusi kilometriä. Ei se kuitenkaan kauheasti jaksanut harmittaa, koska lomalla tässä ollaan ja maisemat lämmittelymatkan varrella näyttivät tällaisilta:



Uusi suunnitelma oli kivuta Elfer Hüttelle Neustiftista hiekkateitä pitkin (sateen varalta). Näkymä laakson leveämpään suuntaan:



Elfer Hütten alapuolelle pääsisi hissilläkin, mutta kuka nyt haluaa maksaa siitä, että kaikki hupi ja hiki jää väliin?



Erinäisten mutkin jälkeen kohde ilmestyi näkyviin:





Hissin yläaseman ja Elfer Hütten välissä alkoi sataa ihan tosissaan. Oli pakko kaivaa sadetakki repusta, mutta jatkoin matkaa ja ajattelin, että kohta pääsen lämpimään ja saan ruokaa. Mitä vielä, koska tälle vuorelle pääsee hissillä niin se näkyy väen määrässä ravintoloissa. Käytyäni maksullisessa vessassa totesin, ettei seisaaltaan syöminen kolmen tunnin kävelyn jälkeen ole mua varten ja palasin takaisin pari sataa metriä alempana Elferliftin yläaseman vieressä olevaan ravintolaan. Vähän harmitti lähteä lämpimästä hütestä vesisateeseen, mutta sade lakkasi kuin seinään muutaman minuutin kävelyn jälkeen ja saman tien aurinko alkoi paistaa. Sitten tulikin kiire vaihtaa pattereita kameraan, koska laakson ylle tuli upea sateenkaari:

Lippu kertoo laaksossa oleville onko ravintola auki:

Ja tässä päivän lounas:

Lounaan jälkeen energiataso palasi ja päätin kiertää takaisin Pinnistalin kautta. Pinnistal on Stubaitalin sivulaakso, jonka toisella puolen vuoret ovat todella karun jylhiä:

Alhaalta laaksosta jolkottelin Nederin kautta Neustiftiin sachertortulle ja kahville. Tein tilauksen saksaksi ja tuodessaan tilauksen tarjoilija toivotti hyvää ruokahalua. Näytänköhän mä kenties hieman suomalaiselta? Vai kuulostan? Se ei käynyt ilmi, koska mun saksan taidot ei ole niin hyvät, että ihan salamana olisin saanut kysyttyä mistä se mut suomalaiseksi tiesi.

Neustiftista oli sitten enää pari kilometriä tasamaata Mildersiin. Hieno kunnantalo tai -virasto tai mikä lieneekään:

Nukkumatti tuli sunnuntai-iltana aika nopeasti ja tänään heräsinkin jo kuuden jälkeen pirteänä kuin peipponen. Nyt on aamupalan aika ja sitten viimeinen vaellusreissu tällä Itävallan reissulla! Saatan joutua ottamaan hieman kevyemmin, koska jalat on hiemat kaputt...

Lauantai Stubaitalissa

Lauantaina olin aamiaisella ennen kahdeksaa, jotta ehdin varmasti ajoissa nauttimaan potentiaalisesta hyvästä päivästä. Taivas oli ihan pilvessä, mutta sääennusteen mukaan sadetta ei ollut tiedossa. Puoli yhdeksältä oli aamiainen nautittu, reitti suunniteltu ja reppuun pakattu kaikkea mahdollista kurahousuista aurinkorasvaan. Tarkoitus oli nousta Starkenburger Hüttelle 2237 metriin. Opaskylttien mukainen matka-aika oli neljä tuntia, mutta sen verran olen oppinut tähän mennessä, että todennäköisesti siihen menisi ehkä kolme tuntia.

Tässä on kuva lähtöpaikasta eli pienestä hotlasta missä vietän yhteensä neljä yötä:




Pilvet roikkuivat aika alhaalla, joten kovin kauan ei tarvinnut nousta kun maisema sumeni ja näkyvyys putosi:



Jonkun matkaa ylöspäin eikä paljon tarvinnut maisemia katsella:



Askel oli reipas monen päivän vaellustauon jälkeen ja kun maisemiakaan ei voinut ihailla, taittui matka ripeästi. Alkuun menin metsäautotietä, kunnes tuli mahdollisuus nousta polkua suorempaan kohti Starkenburger Hüttea. Hikoilin ylöspäin pilvessä, lehtikuusta ja pientä kuusta kasvavassa maastossa, kun yhtäkkiä edessä erottui himmeästi vastapäinen vuori!



Käveltyäni ehkä minuutin lisää oli maisema yhtäkkiä täysin kirkas ja aurinko paahtoi siniseltä taivaalta niin, että oli pakko kaivaa aurinkorasva repusta ja pitää tekninen huoltotauko. Pilvet roikkuivat hyvännäköisesti laakson yllä:



Samalla määränpääkin tuli näkyviin:

Oberbergtal on Stubaitalin sivulaakso, jonka perukoilla on niin korkeita vuoria, että niillä on myös lunta kesällä:

Starkenburger Hüttella nautin kahvin ja vichyn aurinkopaisteesta nauttien ja maisemaa ihaillen. Koska nousuun oli mennyt vain reilu peri tuntia, ajattelin käydä läheisellä Burgstallin huipulla. Sitä ennen piti vessakäynnillä räppästä kuva vessan ikkunasta (ai miks naisilla kestää vessassa kauan...):

Lampaita en ollut aiemmin tällä reissulla nähnytkään, nämä siis hengailivat n. 2400 metrissä:

Ylöspäin on suunta:

Burgstallin huipulta (2611 m) oli hieno näköala joka suuntaan, tämä kuva on Stubain laakson leveämpään suuntaan eli Innsbruckiin päin:

Starkenburger Hüttekin näyttää pieneltä reilut 300 metriä korkeammalta:

Burgstallilta palasin samaa reittiä takaisin, koska muut vaihtoehdot olivat ihan liian hurjia. Seuraava stoppi oli tietenkin lounas, paikaksi valitsin Kaserstatt Almin 1900 metrin korkeudessa. Ravintola on navettarakennusten takana ja taustalla näkyy Stubain jäätikkö:

Lehmillä oli hienot näkymät mm. vastapäiselle vuorelle, jossa olin sunnuntaina. Siellä on laskettelurinnekin:

Lounaaksi Speckbrot:

Metsäpolkua takaisin alas Neustiftiin:

Kylä ei ole kovin iso, mutta eipä näitten vuorten väliin hirveen isoja kaupunkeja mahdukaan kun molemmin puolin kohoaa vuorijonot 2,5-3,5 km korkeuteen:

Neustiftin keskustan yläpuolelta on hieno näkymä Mildersin ja laaksonperän suuntaan:

Koko reissu kesti kahdeksan tuntia sisältäen kolme taukoa. Eipä tarvinnut nukkumattia illalla odotella.

Todistus taskuun ja menoks

Kylläpä kolme viikkoa meni nopeasti! Viimeisellä viikolla aika suorastaan lensi. Tiistaina oli aurinkoinen päivä, joten kävin suoraan tuntien jälkeen viimeistä kertaa iltapäivävaelluksella Nordketten puolella. Vielä löytyi muutama uusi reitti tuttujen kuppiloiden välillä, mutta melko lailla kaikki polut alle 2000 metrissä tuossa lähialueilla tuli tahkottua.

Keskiviikkona saksan tuntien jälkeen oli vapaaehtoinen ja maksullinen ÖSD:n järjestämä B1-tason tentti. Kirjallinen osuus kesti kolme tuntia sisältäen kuullun ymmärtämisen, luetun ymmärtämisen, kieliopin ja kirjoittamisen. Kuullun ymmärtämisessä oli pieniä vaikeuksia, mutta muut osiot menivät paremmin. Luetun ymmärtämisessä voi olla vaikkapa kaikki oikein. Kumma kyllä puoli tuntia epämuodollisen kirjeen kirjoittamiseen saksaksi on aika lyhyt aika, joten kirjoitusosuudessakin saattaa pientä kielioppivirhettä pukata. Tentin jälkeen piti käydä vielä pesulassa vaatteita pesemässä ja kun vihdoin pääsin asuntolalle asti olin ihan puhki eikä lukemisesta kurssikokeeseen tullut oikein mitään.

Torstaina oli ensin kurssin lopputentti klo 11. Kokeessa kysyttiin kurssilla opiskeltuja asioita ja se koostui kielioppitehtävistä ja tiivistelmän kirjoittamisesta. Viideltä oli sitten ÖSD-tentin suullinen osuus, jota jännitin ihan sikana. B1-tason tentissä suullinen osuus oli kuitenkin aika helppo ja kuulustelija vakuutteli kokeen jälkeen, että hyvin se meni. Ilmeisesti se ei B1-tasolla niin haittaa vaikka verbit haluu väkisin tulla sivulauseessa heti subjektin jälkeen kun tehtävän mukainen keskustelu kuitenkin etenee.

Tähän väliin muuten otos meidän viimeisen viikon luokkahuoneen ikkunasta:



Torstaina käytiin porukalla syömässä Stiftskellerissä. Myös meidän opettaja liittyi seuraan ahkeroituaan kokeitten korjauksen ja todistusten kirjoittamisen parissa koko iltapäivän ja alkuillan. Ruoan jälkeen ohjelmassa oli koko kesäkurssin porukan tapaaminen Hofgarten Cafeessa. Tapasin myös yhden suomalaisen, joka oli yhtä tasoa ylemmällä kurssilla. Ilta venähti opettajan, parin italialaisen ja yhden puolalaisen kanssa jonnekin puoli kahden tienoille ja yöunet jäivät vähäisiksi, koska perjantaiaamuna piti pakata ja hoitaa huoneen lopputarkastus takuumaksun takaisin saamiseksi.

Perjantaiaamuna käytiin ensin kokeet läpi. Täytyy sanoa, että yllätin itseni saamalla 72/78 pistettä ja sillä arvosanan 1, joka Itävallassa on paras arvosana. Ennen todistustenjakoa juotiin vielä kahvit yhdessä.

Todistustenjako oli isossa juhlasalissa yliopiston päärakennuksessa. Kuvassa on koko B1-ryhmä, sukunimen mukaan aakkosjärjestykseen oikealta vasemmalle järjestäytyneitä paitsi intialainen mun vieressä, joka siirtyi pienen tavaamisen jälkeen mun toiselle puolelle. Reunimmaisena oikealla meidän huippumahtava opettaja:



Todistuksen arvosana määräytyi kurssikokeen perusteella, joten todistuksessani lukee: "Note: Sehr gut (1)". Moni kurssilainen puhui saksaa paremmin, koska asuivat Innsbruckissa mutta kieliopin kanssa oli sitten suurempia vaikeuksia kuin mulla.

Todistuksen vastaanotto:



Todistustenjaon jälkeen jätettiin hyvästit kavereille ja kukin suuntasi omille teilleen. Kävin vielä italialais-portugalilais-ukrainalais-puolalaisessa seurassa lounaalla matkalla rautatieasemalle. Seuraavat neljä yötä vietän pienessä Neustiftin kylässä Stubain laaksossa. Matka Innsbruckista ei ollut kilometreissä pitkä, mutta siihen meni tunti aikaa. Ainoastaan italiaa puhunut hieman iäkkäämpi seurue ei ensin meinannut millään saada sanottua bussikuskille lippuja ostaessa ovatko menossa Miedersiin vai Mildersiin. Sen jälkeen olivat säntäämässä suunnilleen joka toisella pysäkillä ulos bussista vaikka kuulutuksessa sanottiin pysäkin nimeksi esim. Schönberg. Ende gut, alles gut ja mammat poistuivat bussista Miedersissä. Toivottavasti olivat menossa sinne eikä tänne Mildersiin, missä mä asustan.

Hyvä uutinen on tietenkin se, että nyt mulla on ihan oikeeta lomaa eli edes opiskelua. Tosin saksan kurssilla oli niin kivaa, että se oli ihan täyttä lomaa sekin. Huono uutinen on se, että sääennuste lupaa vesisadetta joka päiväksi. Ainoastaan huomisaamuna ei ehkä sada. Kello aikaisen soimaan siis, vaelluskengät kolmen päivän tauon jälkeen jalkaan ja menoks.

Tässä laaksossa on tosi kaunista, mutta pilvet roikkuu niin alhaalla ettei olennaisesti maisemaan kuuluvista vuorista saa mitään käsitystä. Toivottavasti olisi edes hetken vähemmän pilvistä, että näkisin maiseman kunnolla. Nyt pilvet peittävät näkymän näin tehokkaasti:



Kävin Neustiftin keskustassa terassilla, josta oli tällainen näköala kirkolle:

Hyvät näköalat ne on lehmilläkin

Viggarspitze

Sää oli aamulla pilvinen, mutta optimistisena sääennusteisiin luottaen uskoin ettei vettä ala sataa ennen iltaa ja suuntasin toiselle puolelle Innsbruckia Iglsiin, josta pääsee mm. Patscherkofelille. Olin suunnitellut reittiä etukäteen vain sen verran, että menisin aamukahville Sistranser Almille. Etenkin aamusta pilviä riitti moneen kerrokseen:



Sistranser Alm sijaitsee 1608 metrin korkeudessa ja olin siellä kymmenen tienoilla:

Kahvia juodessa ideoin reitille jatkoa, luonnollisesti tie kulki ylöspäin:

Edellisenä lauantaina olin käynyt kävelemässä Zirbenwegiä ja ihastuin siihen niin, että ajattelin kävellä sitä uudestaankin pätkän:

Reitin lähelle osui sopivasti Viggarspitze-niminen huippu, joka näkyy kuvassa suoraan edessä:

Mitä ylemmäs käveli, sitä vähemmän oli mäntyjä mutta enemmän kiviä:

Takana näkyvän vuoren huippu oli lumen peitossa, vaikka se on alle 3000 metriä korkea:

Asiallisen näköinen vaeltaja kolmen tunnin nousun jälkeen Viggarspitzellä (2306 m):

Kuvassa näkyvä huippu on Patscherkofel, jonne nousin viime lauantaina. Viime lauantain lounaspaikka Boscheben näkyy huipun alapuolella. Tämän päivän reitti kulki vuorenhuipun oikealta puolelta:

Polku oli välillä hieman kivikkoinen:

Opasteita riittää, karttaa ei kyllä juurikaan tarvitse hyvien opasteiden ansiosta:

Maastokatsaus:

Lehmät kuulee kauas kilkattavien kellojen ansiosta. Nämä kaksi tykkäsivät metsäisistä laitumista:

Alas oli tälläkin kertaa yllättävän pitkä matka. Vaikka nousu kesti kolme tuntia, niin silti tuntui että alas on todella pitkä matka. Ehkä sitä aamulla menee reippaana intoa puhkuen ylös ja kun sitten iltapäivästä lähtee laskemaan alas on parhaat maisemat nähty jo ylhäällä ja askel alkaa alamäestä huolimatta painaa.

Alas päästyäni painelin lähimpään ravintolaan piittaamatta siitä haisenko liian pahalta vai en. Tuli nimittäin pieni pummi rinteessä enkä tullutkaan suunnittelemaani lounaspaikkaan.

Igls on pieni kylä Innsbruckin yläpuolella, kuvassa kirkko ja turistitoimisto:

Koko reissuun alhaalta ylös ja takaisin alas meni seitsemän tuntia. Oli ihan pakko ottaa päikkärit kun pääsin asuntolaan, raitista ilmaa oli taas saatu enemmän kuin omiksi tarpeiksi.